![[info]](http://l-stat.livejournal.com/img/userinfo.gif?v=91.7){kind=small}
Tarina saa alkunsa, kun kuningas Stephen palkkaa salamurhaaja Hughin tappamaan prinssin, eli poikansa. Hughin on määrä matkata prinssin kanssa ja matkaan lähtee myös pojan kömpelö ja hömelöltä vaikuttava palvelija Alfred. Kokenut murhaaja Hugh huomaakin, että tästä tehtävästä ei tulekaan mikään maailman helpoin. Tarinaan kietoutuvat myös kääpiöt vallankumousta suunnittelevan Limbeckin kera ja tarina polveilee eteenpäin.
Fantasiakirjaksi tämä oli aika perus, eli sisälsi eri kansakuntia (kääpiöt, haltiat jne), taistelua hyvän ja pahan välillä ja taikuutta. En pitäisi teosta mitenkään maailman mielenkiintoisimpana, mutta ihan kelpoa fantasiaa se silti oli. Henkilöhahmot olivat osalti oikein mukavia, mutta silti hieman mustavalkoisia ja yllätyksettömiä. Sellaiselle lukijalle, jota kiinnostavat kaikki pienetkin yksityiskohdat, viitteet ja lisäykset kirjan tapahtumiin, kansojen tapoihin ja maailmaan, saattaa pitää Lohikäärmeen siivestä kovastikin (kirjan loppuun oli lisätty runsaasti lisäfaktoja, joita itse en edes jaksanut kuin silmäillä läpi). Ihan kiva kirja, ei sen suuremmin sanottavaa jäänyt. Annan 7 pistettä.
Kaikki Lehtistä lukeneet tietävät taas missä mennään : riemastuttavia henkilöhahmoja, juonenkäänteitä joka sormelle ja lisäksi varpaille ja ihmissuhdekiemuroita, jotka muuttuvat ja kehittyvät jatkuvasti. Tällä kertaa miljöönä toimii pieni teatteri jossain pääkaupunkiseudulta hieman pohjoiseen ja sankarittarena on näyttelijä Kristiina. Teatterin ohjelmistoon tulee uusi näytelmä Nukkemorsian ja ohjaajaksi Kristiinan pahin vihollinen Dimitri. Kun näytelmä on näyttelijöidenkin mielestä surkea ja ihmissuhteet kiristyvät jatkuvasti, on fiasko syntymässä ja ensi-ilta kuin tuomiopäivä.
Tällä kertaa voin ylpeänä todeta, että tiesin jo kirjan alussa kenet rakkaudenkipeä Kristiina tulee miehistä valitsemaan (ehkä keskivertolukijalle tämänkaltaiset havainnot ovat normaaleja, itse en niitä yleensä tule miettineeksi). Vastapainoksi pienelle ennalta-arvattavuudelle löytyy toki myös mutkikkaampia juonikiemuroita, toki naisten hömppäkirjallisuuden rajoissa. Henkilöhahmot on jälleen helppo luokitella Lehtiselle ominaisiin luokkiin : nokkela ja sanavalmis päähenkilö, pari kivaa ja mukavaa naapurinpoikamiestä, yksi typerä ja teatraalinen bimbo ja yksi paha mies. Älkääkä käskekö eritellä, kuka kukin on.
Oli mukavaa jatkaa teatteriteemalla, johon 8 päivää ensi-iltaan -elokuva minut johdatti viime viikolla. Aiheesta on yllättävän vähän minkäänsortin teoksia, siis nimenomaan kulissien takaisesta näkökulmasta, vaikka kaikilla näyttelijöillä lienee omakohtaista kokemusta aiheesta ja näin ollen ainakin teatteriesityksiä ja elokuvia olisi helppo lähteä vääntämään siltä pohjalta. Ehkä tuurini on vain huono, kun ei ole matkan varrelle näitä paljoa sattunut
Tasaisen vahva teos Lehtiseltä. Pisteitä 9-.
Prinsessa eli Anna Lappalainen eli lähes koko elämänsä Kellokosken sairaalassa, joka oli tarkoitettu mielisairaille. Anna sai pitkän sairaala-uransa aikana useita eri luokituksia ja nimityksiä sairaudelleen: hän siis kuvitteli olevansa prinsessa, sairaala oli hänen kartanonsa ja Kellokoskelaiset hänen alamaisiaan. Prinsessa rakasti näyttävää pukeutumista, oli iloinen ja positiivinen, antoi lähipiirilleen erilaisia kunnianimityksiä ja seurasi ahkerasti Euroopan hovien elämää - olihan niissä hänen "sukulaisiaan". Prinsessa sai kunkin aikakauden parhaat hoitomenetelmät, mutta tulokset eivät olleet järin hyviä. Lopulta päätettiin, että koska Prinsessan harhat eivät vahingoita ketään, hän saisi olla rauhassa se mitä on.
Oli äärettömän mielenkiintoista lukea siitä, miten kellokoskelaiset hyväksyivät sairaalan potilaat ja näiden toilaukset. Kuvitellessa nykyajan suvaitsemattomuutta tuntuu ihmeelliseltä, että ennenvanhaan pienellä kylällä asiat olivat paremmin kuin nyt monikulttuurisissa suurissa kaupungeissa. Prinsessalla oli useimmiten lupa kulkea vapaasti kylällä ja hän sai taskurahaa hieromalla kylän asukkaita. Hän kuunteli ahkerasti kylän kuulumisia ja kirjoitteli katteettomia sekkejä niille, joilla meni huonosti. Kirja herätti ajatuksia siitä, kumpi on tärkeämpää elämässä: elää onnellista ja tapahtumarikasta elämää omassa harhamaailmassa vai tylsää elämää karussa todellisuudessa? Annan tarina osoittaa, että ehkä meidän todellisuudeksi näkemämme tila onkin vain yksi mahdollisista vaihtoehdoista.
Kirja oli hyvä ja mielenkiintoinen sekä nopeaa luettavaa. Arvosana 9½.
Drowin tytär kertoo Lirielistä, joka kuuluu mustiin haltijoihin - maan alla asuviin, vain omaa etuaan puolustaviin olentoihin. Liriel viettää holtitonta ja nautintohakuista elämää ja haaveilee tutkimusmatkoista maan pinnalle ihmisten pariin. Kun hän saa tietää amuletista, jonka avulla hän voisi käyttää taikavoimiaan myös maan pinnalla, alkaa löytöretki. Kuvioissa mukana on myös ihmismies Fjodor, jonka suhde Lirielin kanssa on suorastaan ennenkuulumaton.
Minulla kesti kovin kauan päästä sisälle kirjan tapahtumiin, useampia kymmeniä sivuja. Oli vaikea saada otetta tapahtumista, henkilöistä ja koko maailmasta. Kun viimein sitten aloin ymmärtääkin jotain, oli Liriel mielestäni erittäin mielenkiintoinen hahmo impulsseineen ja mielihaluineen. Kirjan maailma oli sekin melko omaperäinen. Miinusta annan juonesta, joka on vähän poukkoileva ja keskittyy minusta epäolennaisiin asioihin välillä kerronnan painopisteen jämähtäessä omituisiin paikkoihin ja tilanteisiin. Ihan kiva lukuelämys, mutta tämä kirja lähtee huomenna jatkamaan matkaansa rautatieasemalle. Arvosana 7-.
Pikku Buddhan tarina alkaa siitä, kun kolme Tiibetin munkkia lähtee USA:han etsimään jo kuolleen opettajansa lama Dorjen reinkarnaatiota, eli uudelleen syntynyttä hahmoa. Löydetään Jesse, joka on syntynyt täsmälleen samalla hetkellä kun lama Dorje kuoli. Enää vanhempien suostuttelu ja niin voidaan matkustaa Himalajalle selvittämään, olisiko Jesse uudestisyntynyt opettaja (ehdokkaita on yhteensä kolme, joista kaksi muuta ovat nepalilaisia).
Tarina on kovin kiehtova, samoin kirjan alku ja hauskat munkit. Lukija saa mukavasti tietoa buddhalaisuudesta, Tiibetistä ja erilaisista kulttuureista. Kuitenkin minua pännii suuresti se, että kirja on suorastaan kunnianhimoton ja nopeasti kokoon väsätty tekele. Tosin en ole nähnyt elokuvaa johon kirja pohjautui, mutta tämä oli kyllä niin pintapuolinen ja lyhyt raapaisu kuin vain voi olla. Tämän mittaisessa kirjassa (noin 140 sivua) pystyisi kyllä kertomaan kokonaisen tarinan syvällisestikin, mutta tässä kerrottava tarina oli aivan liian kookas mahtumaan tämänkaltaisiin raameihin (ehkä nelisensataa sivua olisi ollut sopiva, jolloin tarinaan olisi päästy pintapuolta syvemmälle). Jäi oikein turhautunut olo kun odotin että tarina alkaisi, mutta se loppuikin vasta alettuaan kuin seinään. Ehkä tämänkaltaiselle hieman pintapuoliselle tarinalle elokuva on oikea muoto, ei kirja. Pitänee siis alkuperäinen pätkä katsella joskus.
Arvosana 7.
Kirja oli kaikenkaikkiaan minulle melko hidas luettava, varmaankin suurimmaksi osaksi keskittymistä vaativan kielen takia. Oli mukavaa päästä vähän jyvälle siitä, millaisia asioita kotimaastaan lähteneiden mielessä pyörii uudessa maassa vietettyjen vuosikymmenten jälkeen ja löytää huvittavia kulttuurieroja idän ja lännen välillä. Mutta kuten teoksessa todetaankin, itä on länsi - eivät ihmiset ole loppujen lopuksi niin erilaisia, vaan pääpiirteet ovat kaikkialla samoja. Erityisen kiinnostavaa oli seurata Kiranin "järjestetyn" avioliiton etenemistä aina siitä lähtien, kun tämä äitinsä kanssa etsi netin deittipalstalta sopivia intialaistaustaisia miehiä. Omat tylsät kohtansa kirjassa toki oli, loppujen lopuksi siinä ei tapahtunut lopun häiden lisäksi juuri mitään (useat henkilöhahmot ja kertojat sekoittivat kyllä päätä ihan huolellisesti).
Ei millään tavalla maailmoja muuttava kirja, mutta mukavaa kertaluettavaa. Arvosana 7½.
Gumpin elämä on edelleen täynnä ihmeellisiä sattumia, hölmöilyä ja toilauksia. Jatko-osassa Forrest tienaa leipänsä esimerkiksi kirjakauppiaana, osterikasvattajana ja keksiipä hän Coca-Colallekin kilpailijajuoman. Vaiherikkaassa elämässä osallisena on nyt myös Forrestin poika, pikku-Forrest, joka ei älykkyydessään ole tullut ainakaan isäänsä. Poika pelastaa Forrestin useasta pulasta ja saa hävetä silmät päästään isänsä toilauksia seuratessaan. Vanhat tutut Vietnamin sodasta ja muista Forrestin elämänvaiheista ovat edelleen mukana ja joutuvat osallisiksi Forrestin hölmöilylle.
Yleisesti ajatellaan, että suurin osa menestyksekkään teoksen aikaansaamista jatko-osista on täyttä sitä itseään, johon osalti yhdyn. Gump ja kumppani jatkaa edeltäjänsä koukuttavaa ja lukijan paikallaan pitävää tapahtumien ilotulitusta, jonka ansiosta kirjaa ei malttaisi välillä käsistään laskea laisinkaan. Toisaalta, välillä mennään jopa turhankin hengästyttävää vauhtia toilauksesta toiseen, jolloin pieni teennäisyyden vivahde on havaittavissa : aivan kuin kirjailija olisi halunnut tunkea mahdollisimman paljon asiaa yksien kansien väliin (liekö tavoitteena uusi kassamagneetti-elokuva?). Toisaalta hengähdystaukojakin on tarjolla, mutta ne tuntuvat tulevan aina väärissä kohdissa - kun menoa haluaisikin lisää. Kirja on ansiokkaasti täynnä hupsuja gumpmaisuuksia, jotka pinnallisen tyhmyytensä alla paljastuvatkin pieniksi ja neroiksi tulkinnoiksi maailmasta (kaikki ykkösosan lukeneet tietävät mistä puhun). Turhauttavalta lukiessa tuntui se, että kirjailija oli tosiaankin ottanut ykkösosan jokaisen henkilöhahmon mukaan kakkososaankin, kuin lukijalle muka tulisi heitä niin kova ikävä. Varsinkin kohta, jossa Forrest palkkasi kutakuinkin jokaisen tuttunsa työskentelemään tehtaassaan, oli tragikoominen. Löysin tosin runsaasti ihan ääneen naurattaviakin kohtia, kuten sen jossa Forrest tapaa Tom Hanksin - siis miehen, joka Forrestia näyttelee ykkösosasta tehdyssä elokuvassa.
Kaikenkaikkiaan kirja oli huvittava, naurattava ja oivaltava. Kliseisyydet ja muutamat typerät ratkaisut laskevat arvosanaa, joka olkoot 8+.
Jukka Laajarinne on filosofian opettaja, joka kirjassaan keskittyy erilaisiin filosofisiin teemoihin (vapaus, omana itsenä oleminen..) Muumi-kirjoista poimimien esimerkkiensä avulla. Muumien vastapainoksi vertailussa nostetaan esiin "oikeiden" filosofien ajatuksia teemoista, tosin eksyypä joukkioon myös tuo Muumilaakson ikiäreä filosofi, Piisamirotta. Myös filosofiaa tuntemattomien on helppo ymmärtää esimerkkien avulla erinäisiä, jopa filosofeille vaikeita kysymyksiä sekä samastua esimerkiksi pieneen Surkuun, joka halusi niin kovasti olla susi. Kirjoittaja käyttää lempeää, leppoisaa, jutustelevaa ja ihastuttavan kuvailevaa kieltä, joka kytkeytyy loistavasti Janssonin kirjoista lainattuihin pätkiin.
Kirja oli itseasiassa aika yllättävänkin hyvä suoritus. Kuvittelin alkaessani lukemaan, että tässä tätä tylsää halki-poikki-ja-pinoon -analysointia taas tuloillaan, mutta eihän siitä ollut lainkaan kysymys: kirjailija vain ehdottaa, että näinhän tämä voisi olla, samalla perustellen ja onnistuneesti lukijaa suostutellen ja tälle asiaa esitellen. Filosofiseksi teokseksi Muumit ja olemisen arvoitus oli kovin helppoa luettavaa, siksi se sopii varmasti kaikille ainakin yli kymmenenvuotiaille. Voisin kuvitella ostavani tämän joskus omalle lapselleni tai jollekin muulle nuorelle ihmiselle, joka pohdiskelee filosofisia kysymyksiä mutta tarvitsee vielä työkaluja ajatustensa jäsentelyyn.
Oikein mukava ja leppoisa teos, joka saa lukijan huomaamaan, miten arkisissa ja tutuissakin asioissa joskus turhan teoreettista ja kuivakkaa filosofiaa voi käyttää ansaitsee minulta 9+.
Kirjan tapahtumat alkavat 70-luvulta ja päähenkilöinä ovat epävarma Jonathan, omituinen Bobby ja myöskin melko poikkeava Clare. Nuoret Jonathan ja Bobby tapaavat toisensa ja ilmassa on suuria tunteita (kenties rakkaus?). He kuitenkin kadottavat toisensa jossain vaiheessa, kunnes Claren kautta löytävät toisensa uudelleen. Kun Clare tulee raskaaksi, alkaa tämän eriskummallisen perheen elämä, jossa rakkaus kukoistaa ja toisinaan ei kukoista monenkirjaviin suuntiin.
On mukavaa, että kirjoitetaan välillä näinkin poikkeavista perhemuodoista, ei kuitenkaan tyrkyttäen tai väkisin yrittäen todistella että tämäkin voi olla joillekin normaalia. Koti maailman laidalla kertoo erään perheen tarinaa rakastamisen vaikeudeta, mustasukkaisuudesta, itsensä löytämisen ja etsimisen kivusta sekä maailman kauneudesta ja ajoittaisesta rumuudesta. Tässä kolmiodraamassa kaikki rakastavat toisiaan ja samalla kokevat olevansa ylimääräisiä rattaita. Tarina sinällänsä on hyvin kiehtova, mutta jokin sen paikoin karuksikin kokemassani kerronnassa ei oikein miellyttänyt minua : se oli ilmeisesti tarkoitettu utuiseksi ja raikkaaksi, mutta koin sen lähinnä puristavaksi ja jollain tavalla alakuloiseksi. Ei siis sillä etteivätkö nämäkin voisi olla kirjallisuudessa nautittavia piirteitä, tässä ne vaan eivät sopineet makuuni ollenkaan.
Arvosanaksi annan näiden lyhyiden perustelujen jälkeen (en oikeasti osaa sanoa tästä teoksesta tämän enempää) 7.
Suomimetallin historia nimensä mukaisesti kertoo siis tuon aikakauden läpileikkauksen metallimusiikista. Nikulan kertomus etenee muutamien bändien varassa, joiden kuulumisista eri aikakausilla hän kertoo kutakuinkin suppeasti, mielummin tuoden esille mahdollisimman monta bändiä kuin keskittymästä liikaa yhteen. Historiikki alkaa Stonesta ja etenee siitä aina Waltariin, Sonata Arcticaan kuin huomattavasti mediassa vähemmän tunnettuihin nimiin - oman aikansa tähdenlentoihin. Varsinaisia "hassuja tapahtumia tien päällä ja kaljoittelua kesä-Suomessa" -kokoelmaa ei Suomimetallin historiasta ole haluttu tehdä, lähinnä keskitytään metallimusiikin leviämiseen, sen vaikutuksiin mediassa sekä musiikkityylin vaikeuksiin saada itseään kuuluville - siis juuri sopiva näkökulma Nikulalle, joka on sekä median moniosaaja että vannoutunut metallin ystävä.
Minulle hyvin harvoja metallibändejä kuuntelevana varsinkin kirjan alku oli vähän junnaavaa ja siihen oli jopa vaikea keskittyä, sillä esitellyt bändit olivat joko korkeintaan tuttuja nimeltä tai umpituntemattomia. Silti jatkoin lukemista, sillä oletin saavani jonkinlaista perspektiiviä siihen, miksi ja miten metallista on tullut Suomessa SE suuri juttu, josta kaikki puhuvat ja josta kaikki pitävät. Kirja oli siis lähinnä sivistävää luettavaa, ei niinkään hupilukemista. Loppua kohden mukaan liittyi kuitenkin bändejä, jotka ihan oikeasti tunnen ja joista jopa pidän, mikä lisäsi mielenkiintoa lukemiseen huomattavasti - huolimatta siitä, että paikoin kirjoittaja tuntui hätäilevän turhan nopeasti eteenpäin ja toisaalta kiinnittävän vähän liikaakin huomiota joidenkin bändien jäsenenvaihdoksiin ja muihin näkökulman kannalta "toisarvoisiin" asioihin. Kaikesta huolimatta, montaa päivää en onnistunut kirjaan kuluttamaan vaan se oli kohtuullisen nopeasti luettu. Arvosanaksi pitäisi periaatteessa antaa kaksi erillistä, toinen viihdearvosta ja toinen tietoarvosta, joista jälkimmäinen olisi huomattavasti suurempi. Päädyn kuitenkin kompromissiin kummastakin ja arvosana olkoon 7-.
